NÄLKÄ KASVAA SYÖDESSÄ

Ei olisi vanha kansa voinut paremmin sanojansa asettaa. Nälkä nimittäin kasvaa syödessä ja se kasvaa vauhdilla. Tänään kävelin pitkin Helsingin katuja ja mietiskelin hieman lunta, sen puutetta ja samalla paikkoja missä on tullut käytyä. Kävin lukemassa alan julkaisuja ja katselin kuvia. Niistä tulikin sitten mieleeni, että miten erilaista lunta maailmassa on. Kun on Etelä-Suomen kasvattina tottunut jäiseen ja tykitettyyn lumeen ei voi ymmärtää miten laskettelulehdissä olevat kuvat ovat mahdollisia. Suomalainen lumi, onhan se ihan kiva asia että sitä on silloin kun sitä on. Koostumukseltaan aika mitäänsanomatonta ja sopii parhaiten lumiukkojen tekemiseen. Vuosi vuodelta sitä ajattelee, että kaikki lumi mitä maailmassa sataa on samanlaista. Sitä samaa valkoista tavaraa mikä kivasti pöllyää kun siihen kurvaa. Asiahan ei ole aivan näin.

Sanoisinko, että Japanin matka avasi silmäni. Olenhan käynyt Alpeilla laskemassa useaan otteeseen ja monilla retkillä löytänytkin herkullisia pöllyttelypaikkoja, mutta en ollut koskaan ajatellutkaan että lumessa tai lumissa voi olla hämmästyttävän suuria eroja. Muistelen tässä miten tyytyväinen sitä oli aikoinaan kun Ylläksellä pääsi laskemaan Kellostapulilta alas kohtuullisen pehmeässä mäessä. Vielä kun samaan retkeen kävi laskemassa Tuomikurun, niin avot. Sitähän oikein ajatteli olleensa taivaassa. Olin muutama vuosi sitten katsomassa tyttösessareita Ylläksellä ja tällä porukalla kävimme laskemassa Tuomikurun, josta itselläni oli hyviä muistoja. Aikanaan mäki tuntui riittävän pitkältä, joskaan ei pitkältä, mutta kuitenkin sellaiselta, että siinä pääsi puuterilaskun makuun. Nyt lähinnä ihmetytti, että missä oli se muistojen mäki. Vauhtia kun puuterissa pöllyttämiseen tahtoisi saada, jotta laskeminen tuntuisi joutuisalta. Niin sitä vain oli nälkä kasvanut matkan varrellla ja hauskinta retkessä oli nähdä, miten muut nauttivat Tuomikurusta samalla tavalla kuin itse joskus taannoin. Kun kotimainen tai astetta laadukkaampi Keski-Eurooppalainen lumi jarruttaa hiihtäjän menoa ja nostaa laskijan pintaan tuoden mukavan kelluttavan ja painottoman tilan, kuin pilven päällä leijailisi, niin Japanilainen lumi taas on enemmän pilven sisällä hiihtoa ja ei hidasta laskijan etenemistä lähes ollenkaan. Laskija ei nousekaan samalla tavalla pinnalle vaan laskee lumen sisällä. Siinä on hämmentävä ero.

Mitä se lumi sitten on ja miksi se on erilaista toisaalla? Lumihiutaleet syntyvät sadepilvissä. Muualla kuin tropiikissa kaikki merkittävä sade, paitsi tihku, syntyy jäätyneessä olomuodossa. Sadepilven yläosassa, missä lämpötila on 12–40 pakkasastetta, on pieniä jääkiteitä ja alijäähtyneitä vesipisaroita. Näistä kasvaa lumihiutaleita. Kun hiutaleet kasvavat niin isoiksi, ettei pilven muodostanut nousuliike enää kannattele niitä, ne putoavat alempiin ilmakerroksiin, missä on tyypillisesti lämpimämpää ja kosteampaa. Samalla ne kasvavat.

Lumikiteiden muoto riippuu lämpötilasta ja kosteudesta sekä niiden syntypaikassa että matkalla maan pinnalle. Jääkiteiden rakenteen takia niistä voi tulla kuusikulmaisia levyjä, neulasia tai haaroittuvia tähtiä. Lähellä nollaa syntyy levyjä, 3–12 pakkasasteessa pilareita, sitten taas levyjä ja kylmemmässä kuin ?22 asteessa jälleen pilareita. Mitä vähemmän kosteutta on, sitä yksinkertaisempia kiteistä tuli. Monihaaraiset, tähtimäiset kuviot vaativat suuren kosteuden. Sopivissa oloissa lumikiteet tarttuvat toisiinsa ja muodostavat lumihiutaleita, joissa voi olla satoja toisiinsa takertuneita lumikiteitä.

Seuraava ihmetyksenaiheeni tuli Amerikassa. Viime talvi ei ollut Amerikkalisen lumen juhlavuosi, sillä lunta tuli jos tuli ja sitä ei tullut mitenkään normaalilla tavalla. Sen huomasivat meidän porukan lisäksi toinen Virnettä kuvaamassa ollut ryhmä. Lumi Amerikassa ei ole samaa tavaraa kuin suomessa. Yritin eräänä päivänä tehdä lumipalloja tästä ihmemateriaalista ja en meinannut saada lunta pysymään kasassa. Pallot levisivät käteen kun lopetti puristamisen. Siinä sitä sitten olin “että mitä hittoa tämä nyt on.” Isäntämme Chris Coulter kertoi tutkimuksesta, jonka mukaan Altalainen lumi palautuu alkuperäiseen patjaan n.80 prosenttisesti kasaan puristettaessa. No mene ja tiedä siitä, mutta ymmärrän hyvin nyt miten kaikkien lasketteluelokuvien temput ovat mahdollisia. Lumi suorastaan pompauttaa laskijan ulos lumen sisältä. Bojoinggg sanoo lumi ja toimii superpallona suksien alla. Voisin helposti väitää, että hyppyjen ja droppien koot voi helposti tuplata Amerikassa Eurooppalaisiin vastaaviin. On sangen surkuhupaisaa huomata miten alussa ei luota lumeen lainkaan. Sitä automaattisesti kuvittelee, että se on sitä samaa kuraa mitä Suomessakin. Vähitellen lumi tulee kuitenkin tutuksi ja laskeminenkin alkaa luonnistua aivan eri tavalla. Väittäisinkin ja väitänkin, että jos suomessa olisi mahdollista laskea “Amerikkalaisessa” lumessa, niin täältä härmän perulkoilta tulisi järjettömän paljon hyviä laskijoita. Amerikkalainen lumi suorastaan vaatii hakemaan ja venyttämään omia rajoja.

Mitä tulee lumen keveyteen Amerikassa. Vaikkakin meillä oli ns. huonoluminen talvi, niin silti lunta riitti aika mukavasti. Tämä johtui luonnollisesti siitä, että emme olleet kilpailemassa lumesta muiden laskijoiden kanssa, vaan vietimme aikaa omissa oloissamme takamaastoissa. Automaattisesti sitä vertaili lumen tuntua siihen millaista se oli ollut Japanissa. Kokonaisuudessaan Japanilainen lumi hakkasi Amerikkalaisen lumen keveydessään ja tasalaatuisuudessaan, paitsi yhtenä päivänä Brightonissa. Sellaista keveyttä ei mies tapaa missään. Jo pelkästä ajatuksesta laskemisesta lumi olisi pöllynnyt ilmaan. Oli kuin olisi ollut lumen sisällä, mutta silti vain ilmassa. Se ei ollut lentämistä, eikä sukeltamista, eikä painottomuutta. Se yhdisti liikkeen, luonnon ja mielen. Sen lumen tuntua ei voi erottaa itsestään. Lumi meni tajuntaan ja vasta siellä muodostui konkreettisesti lumeksi. Se se vasta oli jotain. Sen vielä kun yhdistää lumen kimmoisuuteen, niin siinä on yhdistelmää. Kun ajattelee, että olimme Salt Lakessa huonolumisena talvena, niin mitä se hyväluminen talvi sitten siellä on ja millaista lunta sieltä voi silloin löytää?

Maassa oleva lumi on kolmen aineen, jääkiteiden, nestemäisen veden ja kostean ilman, seosta. Kiteiden muoto, koko ja sidostuneisuus muuttuvat koko ajan. Muuttumista eli metamorfoosia on kolmea lajia: sulamis-jäätymismetamorfoosia, hajottavaa metamorfoosia ja rakentavaa metamorfoosia. Viimeksi mainitussa muodostuu sokerimaista syväkuuraa, kun kosteasta ilmasta härmistyy kuuraa vanhojen jääkiteiden pintaan. Lumitutkimuksessa maassa oleva lumi luokitellaan kuuteen lumiluokkaan: tundralumi, taigalumi, vuoristolumi eli alppilumi, preerialumi, merilumi ja ajoittainen eli efemeraalinen lumi. Luokitus perustuu lumen fysikaalisiin ominaisuuksiin eli paksuuteen, tiheyteen, lämmönjohtavuuteen, kerrosten lukumäärään ja nestemäisen veden osuuteen. Tundralumi on kylmää ja ohutta, ja se koostuu syväkuurasta ja tuulen tiivistämistä kiteistä. Tuuli pakkaa myös preerialunta, mutta siinä on vähemmän syväkuuraa. Taigalumi on syvää, huokoista ja koostuu lähes pelkästään syväkuurasta. Merilumelle on ominaista se, että se sulaa ja jäätyy useita kertoja talven aikana ja syväkuuraa muodostuu vähemmän kuin muissa tyypeissä. Puuterilumi on puolestaan tyynellä ilmalla ja kovalla pakkasella satanutta lunta, johon metamorfoosi ei ole vielä ehtinyt vaikuttaa.

Menkää ja etsikää lunta. Vielä on monta paikkaa käymättä ja talven matkoja suunnitellaan. Mistä löytyisi vieläkin uudenlaista lunta? Ehkä Venäjältä tai vaikka Kreikasta. Nyt kun vielä saisi lunta tänne etelään. Alkaa jo hieman kutittelemaan varpaissa tuo ajatus laskemisesta. Pitäsikö sittenkin mennä tuikkasemaan se Tuomikuru alas. Kyllä sekin maistuisi tässä hetkessä. Onhan se tykkilumikin upea keksintö, ei siitä mihinkään pääse. Voisi vain joku taho olla niin varakas, että saisi tänne etälään puuteritykin.

-blumi

NISEKO MOIWA JA WOODPECKER LODGE

Pari talvea sitten oli tilaisuus käydä hiihtelemässä Japanian kauniilla mäillä. Lähinnä Believe elokuvasta oli jäänyt niin pahat poltteet päästä laskemaan lumivyöryesteitä ja maistamaan paikallista lunta, että lentoliput oli hankittava. Matkassa mukana oli Tero Repo ja Joonas Karhumaa, jotka keskittyivät valokuvan tekemiseen, ja omassa työryhmässä hääräsivät Tuukka Terva-Aho ja Jani Nygård. Eli perus posse oli kyseessä. Kohteeksi valikoitui jostain syystä Hokkaidolla sijaitseva Niseko.

Auton saaminen ei ollut mikään suuri operaatio. Käteismaksu pöytään ja auto alle. Laite oli kylläkin varattu etukäteen, joten paikan päällä sitä ei tarvinnut säätää. Ainoa säätö oli kattotelineet. Ilman niitä viisi henkinen perheemme ei kaikkinen tavaroineen olisi koskaan päässyt perille. Japanissa autolla liikkuminen kestää luvattoman kauan. Vaikka lentokentältä ei ole kuin 120 kilometriä Nisekoon, niin autolla siihen tuhrautuu helposti kolmesta neljään tuntia. Paikallisten ajotottumukset ovatkin sen sortin erikoisuus, että täältä pohjolasta tulleena sitä ihmetteli jatkuvasti. Keskinopeus pysyy väkisinkin 40km/h hitaammalla puolella. Toinen mukava ja noteerattava asia oli autossamme ollut navigaattori. Ai ai sitä riemua kun tajusimme, että navigaattorimme ei osaa englantia. Nimenomaan meille oli sanottu, että englannilla se toimii. Kyllähän navigaattorin sisällä asunut nainen puhui sujuvasti englantia, mutta ne tekstit joilla aparaattia ohjataan.

Nisekoon saavuttuamme oli aiheellista löytää majoitus. Ensimmäinen yö menikin tuttujen suomalaisten sohvalla ja lattialla pötköttäessä, mutta seuraavana päivänä piti löytää jokin oma paikka. Tuukalla on australialainen ystävä, joka oli ostanut Moiwasta itselleen lodgen. Dirkiltä oli tiedusteltu asiaa ja tämän informaation pohjalta suuntasimme keulan kohti Moiwaa. Vastaanotto ei ollut halutun lainen, sillä mitä ilmeisesti länkkärit eivät ole suuressa huudossa paikallisen vanhemman väestön keskuudessa. Vastassa oli kenties kiukkuisin japanilainen jonka olen koskaan nähnyt. Saimme osaksemme halveksuntaa ja sadattelua. Siitä onkin sitten helppo päätellä, että tämä paikka ei ollut tuleva kotimme. Parin puhelun jälkeen selvisikin, että Dirk sai hallintaansa lodgen vasta kyseisen talven päätyttyä. Mikä valtava takaisku.

Seuraava pelikortti oli Karhumaan sen aikaisen vaatesponsorin tiimikaverin suosittelema paikka Woodpecker lodge. Woodpecker olikin sopivasti vain 50 metrin päässä edellisestä sadattelija lodgesta ja päätimme heittää verkot veteen tähän paikkaan. Ajoimme auton pihaan ja astuimme porukalla peremmälle. Kohtuullisen koruttomassa majapaikassa oli vastassa talon emäntä, jolta kohteliaasti kysyimme olisiko isäntä paikalla. Aivan tarkkaa muistikuvaa siitä ei ole osasiko emäntä englantia, vai menikö tilanne sujuvasti käsimerkeillä selittäessä. Ei aikaakaan kun isäntä saapui paikalle. Hieman ihmeissään oli isäntäkin kasvoillaan hieman tuima ilme. Siinä sitten seliteltiin mikä on tilanne ja miksi resupekkalauma on tullut Nisekoon ja vielä Woodpeckeriin. Tilanne näytti luisuvan käsistä kunnes Joonas kertoi, että tämä japanilainen tiimikaveri oli suositellut Woodpeckeriä. Pling soi kello ja ilme Shinyan kasvoilla muuttui. Yes we have room for you, tuli kuin apteekin hyllyltä. Kamat sisään ja tekemään tuttavuutta Shinyan kanssa.

Woodpecker lodge siis sijaitsee noin 100 metrin päässä Moiwan ala-asemalta. Aamulla ei siis tarvitse tehdä kovinkaan paljoa ylimääräistä työtä selviytyäkseen hisseille ja pihaan voi laskea suoraan mäestä. Huoneina meillä oli hyvin karut neljän hengen huoneet jotka lämpesivät sähköpatterilla. Käytävä jonka päässä asuimme vuoti katosta ja lattia olikin hieman kosteahko. Mutta mitä sitten, talossa nimittäin tallustellaan slipareilla jotka talo tarjoaa. Lämpöä huoneissa piisaa yllin kyllin ja tunnelmaa vieläkin enemmän. Lämpötila yhteisissä tiloissa ei päätä huimaa, mutta onko sen niin väliä sillä ilma on raikas ja tunnelma aivan täydellinen. Aitoa japanilaista elämää ei pääse seuraamaan yhtä läheltä missään, tai no toisessa perheessä kyllä, mutta sen minkä olen ymmärtäny niin länsimaisen ei ole helppoa päästä samalla tavalla tutustumaan paikallisiin ihmisiin. Shinyan vaimo häärää jatkuvasti ympäriinsä, lapsi tulee koulusta ja tekee läksyt samassa tilassa missä vieraat puuhailevat omiaan. Lähes kaikki hääräilevät samassa tilassa ja juttu lentää. Shinyalta lontoonkieli taipuu ihan kohtuudella, tosin pientä Tähtien sodasta tutun Joda hahmon kaltaista kielenmuodostusta on havaittavissa. Mutta se luo lisämausteen kokonaisuuteen. It is very gutto that you go to ski to Moiwa.

Shinya on entinen vuoristokiipeilijä ja valtamerimeloja. Nisekossa Shinya johtaa Patrolia, eli on kohtuullisen iso hefe eli tsiif, mitä tulee kaikkeen lumiturvallisuuteen ja muuhun rinneturvallisuuteen hiihtokeskuksien alueella. Joka aamu enne aamiaista maestromme oli laatinut lumivyöryraportit ja aamiaisella kävimme läpi minne minäkin päivänä kannattaisi mennä. Tänne ja tänne on tullut lunta, joten siellä on varmasti paljon väkeä. Siksi suosittelenkin teille tätä paikkaa, sillä sinne tuuli on varmasti kuljettanut lunta sopivasti ja sinne ei kukaan tule tänään. Näillä sanoilla lähdimme usein liikkeelle. Joskin muutaman päivän kuluttua huomasimme, että Shinya itsekin nautiskelee Moiwan lumista ja hän totesikin että muualle ei tarvitse mennä. Mikä luojan lykky oli, että sattumalta eksyimme Patrolin pomon kämpille. Yksi mielenkiintoinen asia oli, että muut partrolin työntekijät tulivat illalla Shinyan kämpille ottamaan kuppia ja kumartelemaan mestarille. Se olikin jo sitten viimeinen merkki siitä, että olimme oikeassa paikassa. Yksi hyvä tai huono puoli Shinyan kämpillä oleskelusta on se, että Nisekon kielletyille alueille ei ole mitään asiaa. No sanoi kuka tahansa mitä tahansa, niin en itse sinne kaivannutkaan. Kyllähän ne houkuttelevilta näyttivät, mutta se ei ole arvostetun japanilaisen ystävyyden menettämisen arvoista. Kaikki se kokemus ja neuvot mitä Woodpeckeristä voi saada on tuhannesti arvokkaampaa kuin muutama mäki kielletyillä alueilla.

Aamu alkaa kivasti yhteisellä aamiaisella. En nyt muista mitä siellä tarjoiltiin, mutta kyllä siinä jotain erikoista oli aina tarjolla. Sieniä nyt ainakin. Kahvi oli ensiluokkaista, tai sitten se oli se ympäristö. Jossain vaiheessa ihmettelimme Jack Daniels pullon olemassa oloa aamiaispöydällä. Kuin se olisi maailman luonnollisin asia Shinya tokaisi, että kaada sitä teen sekaan, It makes you feel strong in the mountains. Että siitä vaan lorautus teehen ja johan lähtee päivä kivasti liikkeelle.

Lounas hoidettiin nätisti rinneravintolassa, missä ramen ja kola tekivät yhteensä alle 1000 jeniä. Ei paha siis lainkaan. Illallisen saa myös Woodpecker lodgessa, mutta kuvausaikaitaulujen vuoksi emme ottaneet sitä majoituspakettiimme. Lawsonin sushit tekivät usein tehtävänsä. Yhtenä iltana Shinya sitten päätti laittaa meille aitoa japanilaista barbequeta. Kaikenlaista erikoista paistui pannulla ja maku oli taivaallinen. Ei varmasti löydy muualta Nisekosta. Samalla illallisella oli muitakin patrolilaisia ja taas jaettiin ohjeita minne kannattaa mennä.

Ja jokainen japaninkävijä haluaa mennä onseniin. Se kuuluu oleellisena osana retkeen nousevan auringon maahan. Onsenikaan ei ole kaukana Woodpecker Lodgelta. Kun ajaa Moiwaan joutuu alittamaan vihreän portin. Ennen porttia oikealla on kylpylä missä paikalliset käyvät. Ei siis tunkua australialaisista tai muistakaan turisteista. Lähinnä siinä tulee itselleen kovin turistifiilis kun hautaa lemmensäkit maan uumenista pulppuavaan rikinhajuiseen inhimillisen sietokyvyn yläräjoissa olevan kuumaan veteen. Tässä onsenissa ei oltu muutenkaan niin tarkkoja esimerkiksi virvokkeiden kanssa. Kohtuu vapaasti sai viedä oluset mukanaan lammikkoon. Samaa ei voi sanoa Price Tower hotellin onsenista. Mainasi tulla nakupaini, kun Nyykkari imuroi hyvin ansaittua olustaan onsenin uumenissa. Ei tainnut japanialainen sulattaa sellaista käytöstä. Olkaa siis varovaisia myös sen suhteen. Saattaa tulla karatesta ohimoon.

Shinyan kämpiltä matkamme suuntasi Higashiyamaan ja Prince Tower hotelliin, mistä meille oli varattu kaksi huonetta kahdeksi viikoksi. Prince Tower on neljän tai viiden tähden hotelli, aivan varma siitä en ole mitä se on, mutta joka päivä kaipasi Shinyan hoteisiin. Niin lämmintä tunnelmaa saa hakea ympäri maailmaa. Toistaiseksi voin sanoa, että se yksinään on hyvä syy mennä takaisin Nisekoon. Ja jos sinne vielä eksyn olen aivan varma siitä, että tulen majoittumaan Woodpecker Lodgessa.

Shinyan kuvat Tero Repo

-blumi

HELIKOPTERI LENTÄÄ, SILLÄ TAIKURI SAAPUU

Helihiihto on kuningasten laji. Tai ainakin sellainen mielikuva helikopterihiihtämisestä on. Kopteri paikalle, kamat kyytiin, taivaalle ja koskematon mäki on alla. No käytännössä kyllä asia on näin. Kopteri mahdollistaa sellaiset laskut, joiden eteen joutuisi käyttämään käsittämättömän paljon verta, hikeä ja kyyneleitä. Omat kokemukset helikopterihiihdosta jäävät kahteen Tamokissa käytyyn retkeen, joiden aikana on tullut istuttua kopterin kyydissä noin 30 nostoa.

On kyllä sangen huvittavaa herätä aamulla kuulaaseen päivään ja katsoa ulos ikkunasta, vain nähdäkseen vuoret ja pihalla nököttävän kopterin. Siinä se on, pikkupojan unelma. Koskemattomat huiput ja kopteri. Missään unelmissa ei nuori hiihtäjä olisi voinut kuvitellakaan, että jonain päivänä sitä heräisi päivään jona yli miljoonan euron leikkikalu odottaisi pihalla päivän puuhasteluja. Miljoona euroa! Aika käsittämätön määrä massia. Ensimmäisen kopteriretken jälkeen olin vakuuttunut siitä, että oma kopteri on saatava. Koneet käyntiin ja taivaalle. Tamokissa Aadnen kodin takaa nousee mustikkamäki, jonka päälle könyämiseen menisi kolmesta viiteen tuntia. Heitä tavarat suksiräkkiin ja kopteri nostaa sinut ja kaverisi samaiselle törmälle viidessä minuutissa, jihuu. Viisi minuuttia, mitä helvettiä. Missä on kaikki hiki ja työ. Ei missään, pelkkää ratkiriemukasta alaspäin lojottelemista. Mikä parasta, huippuja on lukemattomia, lääniä on tätä tarkoitusta varten järjettömän paljon. Kopteri onkin aivan järjettömän, siis JÄRJETTÖMÄN upea leikkikalu, jos ajatuksena on vain mennä laskemaan mäkiä. Heti kun mukaan tulevat kamerat ja linjojen katsominen tilanne muuttuu täysin.

Aika harvoin on kokenut vastaavanlaisia kuumotuksia, kuin kopterin kanssa hiihdettäessä. Kopterin maksimaalinen käyttäminen tarkoittaa käytännössä sitä, että helikopterin moottoria ei sammuteta missään vaiheessa. Koneen sammuttamiseen ja uudelleenkäynnistämiseen kuluu aikaa ja aikahan helikopterihiihdossa tarkoittaa rahaa. Tunti maksaa riippuen paikasta n. 1000-1300 euroa, eli sangen halpaa puuhaa. Sammuttamien ja käynnistäminen vievät arviolta noin seitsemän minuuttia. Tämä aiheuttaakin monasti sen, että kun ylös heivattavia ryhmiä on riittävän monta, niin ylös noustaan vain valitsemalla jokin huippu ja sinne sitten lennetään. Jos ajatuksena on laskea sujuvasti mäki alas ja nauttia vauhdikkaasta laskemisesta, niin tilanne missä nostetaan porukkaa mäen päälle ja kenties vain ryhmän vetäjä on nähnyt mäen ei ole se optimi. Etenkin isoilla vuorilla temmeltäessä edessä voi olla aivan mitä vain. Asiaa ei paranna, jos mäki on konveksi eli kupera, konkaavin eli koveran sijaan. Tällöin ei ole mitään hajua minne ollaan menossa. Edelleen korostan, että kopterin kanssa pelaaminen on aivan huippua, mutta saadakseen juuri ne mäet ja kuvat mitä kuvatessa haluaa, niin aikaa kopterin kanssa tulisi olla ainakin tuplat nousemiseen käytettävään nähden. Kansainvälisissä laskuelokuvissa nähdyt linjat nimittäin vaativat sen, että kopteri lasketaan mäen alle, koneet seis, tiukka mietintätuokio linjojen löytämiseksi, koneet käyntiin, huipulle ja 3,2,1,GO.

Ensimmäisen kerran pääsin tutustumaan tällaiseen linjojen katselemiseen Karhumaan kanssa Andermatissa viime keväänä. Käytössä ei kuitenkaan ollut kopteria, mutta mäki oli oikein hieno. Riittävällä tarkastelulla seinältä löytyi oikeat käännösten paikat ja mäki tuli muutenkin tutuksi. Vaikka riskitekijöitä toki on, niin tällä tavalla pystyy niitäkin kartoittamaan. Tällainen tutkailu itsessäänkin on hyvä tapa viedä omaa laskemista eteenpäin. Sitä oppii lukemaan mäkiä aivan toisella tavalla. Oppii näkemään mäen alhaalta käsin ja suhteuttamaan sen ylhäältä nähtyyn ja mikä parasta samalla selvittää ja venyttää omia rajoja laskijana.

Kopterilla laskiessa yhtenä tekijänä on paikkojen nopea kertoittaminen. Mistä löytyy lunta ja mistä ei. Suurenkin alueen voi “skoutata” hyvinkin nopeasti. Alueen lähiaikojen ilmastohistorian tuntemus on toki olennaista ja siihen perustuen kartoitus käy hyvin nopeasti. Silti kopterilla liikuttaessa ei voi samalla tavalla tietää mitä tuleman pitää, kuin esimerkiksi nahoilla kitkuttaessa. Isot vuoret tarjoavat vaihtelevat olosuhteet. Hyvin helposti aiheuttaa itselleen ylimääräisiä sydämentykytyksiä löytämällä itsensä jäiseltä rinteeltä. Se mikä lentolaitteesta näytti lumelta, saattaa olla vain aavistus pölyä jään päällä.

Ajatus ei suinkaan ollut disauttaa helikopterihiihtämistä. Ei suinkaan, sillä jos omistaisin miljoona euroa ja lisäksi massia palkata pilotti, rahaa polttoaineeseen ja varaosiin, niin varmasti ostaisin koneen. Sen verran upeaa puuhaa se on, kaikesta kuumotuksesta huolimatta. Btw. kuumotusta alussa aiheuttaa myös kopterin odottaminen lähtöpaikalla. Vispilät kun lähestyvät, niin pää menee ilman kaverin pyyntöäkin kohtuu nopeasti maihin. Mitä alemmas sen parempi. Uskomattoman tarkasti Sven konettaan lentää. Mies laskee lintunsa puolen metrin päähän konetta odottavasta hiihtäjälaumasta.

Tässä pöydän ääressä istuessa voi vain haaveilla helikopterihiihdosta. Toivottavasti vielä jonain päivänä pääseen lasikuitupönttöön istumaan. Kopteri ilmaan ja tsäkä tsäkä!

-blumi

POHJAT KUNTOON VAI EI

Batmanin vanhassa versiossa oli upeasti grafiikalla esitetty tappelukohtauksien osumat. KRÄSH, POW, BONG ja muut osumat tulivat varmasti jokaisen katsojan tietoon. Tapa oli todella huvittava ja siitä syystä jäänyt mieleen. Aikaa on kulunut ja Batman on jäänyt tappelemaan Gotham Cityyn omia taistojaan. Miten tämä liittyy hiihtämiseen? Yksittäinen vapaalaskija kohtaa omilla toiviomatkoillaan pahan vastustajan aina silloin tällöin. Siinä missä Jokeri tai Pingviini vaani pahaa-aavistamattoman Batmanin päänahkaa, niin vapaalaskijan päänahkaa tai pikemmin suksenpohjaa vaanivat satunnaiset kivet. KRÄÄT, SKRII, BANG ja POW äänen kuultuaan tietää, että nyt vastustaja on taas yllättänyt ja on aika laittaa hihat heilumaan. Myllyverkkarit jalkaan ja karvalotti ylle, tuulimylly pyörimään ja luuvitonen napakasti keskelle ohimoa? Ei sentään, lasku loppuun ja suksi jalasta, kurkistus suksen pohjaan peläten pahinta, vahinkojen arvioiminen ja pohdinta mitä tarvitsee tehdä, siinä kaikki. Yleisesti suksi saa osumaa vain niin, että pala pohjaa jää matkan varrelle. Toisinaan aivan minimaalisesti ja toisinaan isojakin siivuja. Itselläni ei ole kantti vielä koskaan irronnu, vaikka kovaa kiveen olenkin sukseni ohjannut. Yhtälailla en ole “onnistunut” saamaan suksen ydintä vielä esille. Tämä kuitenkin johtunee suksisuunnittelijoiden nerokkaasta ratkaisusta laittaa kuitumatto pohjamateriaalin ja ytimen väliin.

Hiihdettäessä on muistettava, että suksi on väline ja toiminta on päätarkoitus. Onhan se toki ikävää, että sukseen tulee iskua, mutta so what. Iskut saa suurimmalta osalta korjattua, etenkin pohjaraapaisut. Isompaa operaatiota tarvitsee aika harvoin. On vain sangen harmillista, jos antaa lumen alla vaanivan kiven rajoittaa vapaudenkaipuuta ja laskemisenriemua. Laskemaanhan sitä ollaan tultu, eikä väistelemään kiviä. Jos jatkuvasti miettii kiviin osumista on parempi jäädä kotiin. Kun kerran on päässyt maalaamaan omaa jälkeä vuorenseinään on aivan saletti, että rinnehiihto jää jos vain on mahdollista hiihtää puuterikentällä.

Kun havaitsee ammottavan reiän suksen pohjassa on toimittava. Ei nyt välittömästi, mutta ehkä seuraavaa päivää varten. Suksihuolto-ohjeissa kerrotaan hyvinkin tarkasti suksen paikkaamisesta. Kolon putsaamisesta, reiän reunojen tasaamisesta, pohjan pinnan ylitulevan materiaalin poistamisesta ja oikeanlaisen materiaalin käyttämisestä reiän paikkaamisessa. Hyviä ohjeita, mutta ei pohjan paikkaaminen mitään tiedettä ole. Puukko käteen, raavitaan ylimääräiset materiaalit pois, puukon kärjellä iskeymästä hiekka tai vastaava ulos ja muovia tilalle. Stendarilla tai vastaavalla muovi sulatetaan pohjaan. Annetaan jäähtyä ja puukolla pohja kohtuu sileäksi. Omissa paikkauksissa olen käyttänyt muovikorkkia, henkareita, ämpärin palasia jne. Eli on aivan sama mitä muovia pohjaan laittaa kunhan reiän saa tukittua. Yhdellä pienellä reiällä ei ole mitään tekemistä suksen käyttäytymisen kanssa. Suksi luistaa jos pohjassa on voidetta ja reikä ei ala ohjaamaan suksen liikettä, jos vain isot rämpäleet on poissa. Tärkeää on, että pohja ei ime kosteutta. Voitkin vapauttaa mielesi ja ajatella henkariasi tai pullonkorkkiasi kosteussulkuna tai hengenpelastajana pidentämässä suksesi elämää.

Puuterilaskemisessa kantteja ei juurikaan tarvitse. Itselläni on ollut tapana huollattaa sukset kerran talvessa. Voiteita kyllä käytän, sillä niillä säilytän laskumukavuuden, mutta ne kantit. Jos sinulla ei ole aivan jäätävää poltetta mennä laskemaan todella jyrkkiä paikkoja, niin kantteja et käytännössä tarvitse lainkaan. Lainkaan nyt sillä periaatteella, että se mikä ostettaessa tai huollossa on sinä talvena saatu toimii varmasti läpi kauden. Seuraavalle talvelle voi sitten jälleen kantit ajatuttaa. Voihan sitä pahimmissä iskeymissä viilaa käyttää, mutta jos ajatuksenasi on laskea pehmeää lunta, niin kantteja et tarvitse. Tämä ei ole pujottelukilpailu ja rata ei ole jäässä. Jos taas kantti irtoaa, ota ensin vasara käteen ja hakkaa irronnut kantti mahdollisimman hyvin sukseen takaisin, tai irroita revennyt kantti. Kun aika koittaa kotimaan, niin hankkiudu ammattiavun piiriin.

Mitä sitten Batman? No taistelu jatkuu vihollisia vastaan samalla tavalla kuin yksittäisellä vapaataistelijalla rinteessä. Iskuja satelee, mutta antaa tulla vaan. Vapauden ääni kuuluu taas vähän selvempänä korvissa ja tuuli puhaltaa taas hieman kovempaa. Sydän jyskyttää voimallisemmin onnistuneen mäen jälkeen ja uudet seikkailut odottavat.

-blumi

HUULET TÖTTERÖLLE

Ei tule nyt mieleen kuinka monta kertaa on tullut lähdettyä matkalle ilman yhtä laskijan ja ulkoilijan tärkeintä varustetta, huulirasvaa. Joka ainut kerta sitä pakatessaan miettii, että mitä puuttuu. Onko monot, sukset, sauvat, vaatteet jne. Lähestulkoon kaikki muu tulee aina matkaan paitsi huulirasva.

Aurinko, tuuli ja pakkanen. Siinä on ehdottomasti paras yhdistelmä iholle ja etenkin huulille. Itselläni ei ole usein ollut ongelmia ruskettumisen ja ihon kuivumisen kanssa. Pikemmin naama ruskettuu jo sanasta aurinko ja alkaa voimaan hyvin, mutta ne halkeilevat huulet. Sitä ajattelee aina automaattisesti, että ei ne huulet halkea tällä kertaa. Että edellisestä kerrasta tähän hetkeen olisi tapahtunut jokin käsittämätön geenimuunnos ja naaman tietyt osat kestäisivät aurinkoa ja muita vaikuttavia tekijöitä huomattavasti paremmin kuin aikaisemin. Näin ei kuitenkaan koskaan tapahdu ja väärän arvion alkaa viimeistään huomaamaan siinä vaiheessa kun huulia alkaa kuumottamaan. Silloin tietää, että peli on menetetty ja on pakko suoriutua kauppaan hankkimaan jälleen yksi tuubi rasvaa. Kuinkakohan monta tuubia tälläkin hetkellä omastakin huoneesta ja kaikista taskuista oikein löytyisi? Ja paljonkohan rahaa olisi säästynyt, jos olisi muistanut ottaa mukaan edelliseltä kerralta matkaan jäänyt huulirasva. Ei sinänsä, että huulirasva olisi järjettömän kallis tuote.

Kunnon halkeamiset ainakin omalla kohdalla alkavat vasta siinä vaiheessa kun palaa kotiin ja naama pääsee totuttuihin ns. tavallisiin olosuhteisiin. Ensimmäisen yön aikana huulet sanovat räks ja poks, eikä pientä verentuloa voi välttää. Tässä vaiheessa etenkin sitrushedelmät ja tomaatti ovat suurinta herkkuani. Ai miten kivasti se sitruunahappo poltteleekaan huulissa. Sitä on oikeastaan nautinto levittää huuliin, not!

Rasvaksihan kelpaa ihan mikä tahansa, mikä vähänkin kosteuttaa huulia. Aurinkorasva on hyvä siitäkin syystä, että sillä voi suojata muitakin paikkoja kasvoissa. Mutta loppujen lopuksi kunhan on jokin tuubi taskussa jota voi sivellä huuliin tarpeen vaatiessa. Muista siis huulirasva se on hiihtäjän yksi parhaista kavereista.

-blumi

YÖPYMISVAIHTOEHTO

Uutta näkökulmaa pohjoiseen hiihtämiseen? Lokakuun loppupuolella kävimme muutaman päivän hiihtoretkellä Lyngenissä. Tavanomaisen Lakselvbuktin ja Tomasnäsin sijaan asetuimme tällä kertaa Kivi-Eerikin majoihin Lyngseidetiin. Ensimmäisen päivän hiihtojen jälkeen jäsenet olivat kovasti sitä mieltä, että on välipäivän aika. Niinpä siis osa porukasta lähti kalaan Storfjordille, Lyngseidetin edustalle ja itse päätin Peterin kanssa käydä katsastamassa Lyngseidetin Skihyttan.

Skihytta on aikoinaan rakennettu ajamaan Lynseidetin ensimmäisen voimalaitoksen virkaa. Arvata saattaa, että se on sittemmin poistettu sähköntuotantokäytöstä ja se on siirtynyt yleiseksi ulkoilu- ja virkistysmajaksi. Skihytta sijaitsee 325 metrin korkeudessa aivan Goalsevarrin puurajan tuntumassa. Ylös vie selkeä polku, joten matkalla ei voi eksyä. Ensimmäinen ajatus majalle tultuani oli, että tänne pitää tulla yöpymään ja tänne pitää tulla tekemään hiihtoretkiä. Näköalat ovat huikeat, sisustus on vaatimaton, hyvin vaatimaton, lämmitys tapahtuu kahdella kamiinalla ja mikä parasta, majan takana on upea vuori. Seiniltä voi seurata majan historiaa ja vieraskirjaan on hyvä laittaa oma puumerkki. Majalle voi tulla kuka tahansa, sitä ei tarvitse varata etukäteen sillä se on yleisessä käytössä. Vierailijoita vuoden mittaan käyn n. 3000, eli joinakin päivinä saattaa tulijoita olla ihan ruuhkaksi asti. Tälläkin erää saavuttuamme paikalle, pihalla oli kahvit tulella ja puolenkymmentä ihmistä istui nuotion ääressä turisemassa niitä näitä. Yöpyminen maksaa 50 kruunua per henkilö, eli kustannuksiakaan siitä ei synny kohtuuttomasti.

Kunhan omaa hieman seikkailumieltä, lämpimän makuupussin ja retkimuonaa, niin Skihyttalla voi viettää todella mahtavan retken. Kun vielä lisää mukaan muutaman hyvän ystävän, ehkä täysikuun ja laskuvälineet niin mahtavasta voi siirtyä suoraan upeaan, ellei jopa aivan fantastiseen retkeen. Majan takana oleva kotimäki, Goalsevarri nousee aina 1289 metriin, eli huipulle on majalta rapsakat 1000 metriä kiivettävää. Goalsevarrin huipulla seisovalle laskijalle se aukaisee eteensä mäkiä, joiden jyrkkyydet alkavat sellaisesta kohtuullisen vauhdikkaasta lojottelusta aina n.40 astetta jyrkkiin laskuihin.

-blumi

KLASSIKKOKAMAA

Raichle Flexon comp on mono joka on herättänyt eniten tunteita modernin laskettelumonon aikana. 80-luvulla Flexon Comp oli yksi eniten käytetyistä monoista alppisirkuksessa. Juustomaan kavereilla se oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Mono nautti luottamusta myös freestyleskenessä. Sellaiset kumparelaskun suurnimet kuten Nelson Carmichael, Edgar Grospiron ja Janne Lahtela luottivat Raichlen taianomaiseen monoon. Aikoinani itsellänikin oli Raichlen Flexon compit, mutta sponsoroinnin astuessa kuvioihin, jouduin luopumaan paljon pitämistäni monoista. Raichle hävisi sittemmin markkinoilta ja kuten tiedämme, Raichlen monon taru sai sitten lopun.

Mutta miten sitten kävikään? Ensin monon toi takaisin Dalbello ja lähes samaan aikaan Full Tilt. Dalbellon konseptiin kuului uudistetut lukot, joilla monosta tuli hieman painavampi. Full Tilt taasen luotti vanhaan hyväksi havaittuun vaijerisolkijärjestelmään, kuitenkin muovaten monoa niin, että kuluvat osat on helppo vaihtaa. Flexon compin yksi akilleen kantapäistä nimittäin oli etummaisen vaijerin katkeaminen. Vaijeri oli kiinni monossa muovisella niitillä, jonka vaihtamiseen tuhraantui aivan käsittämättömästi aikaa ja hermoja. Muistelin myös, että Raichlessa soljet kuluivat nopeasti. Soljet olivat myöskin niiteillä kiinni, mikä tarkoitti että vaihdettaessa solki uuteen ensin oli käytettävä porakonetta. Nämäkin on sittemmin korvattu ruuveilla. No ilmeisesti vika oli käyttäjässä, nimittäin viime talven aikana jouduin vaihtamaan vain yhden soljen. Kun monoa käyttää aktiivisesti noin +100 laskupäivän ajan, niin osien kuluminen on enemmän sääntö kuin poikkeus. Ylipäänsä on hienoa, että lähes jokainen osa monossa on itsenäinen ja vaihdettavissa.

Mikä sitten tekee monosta niin mahtavan? Omien kokemusten perusteella, monomalli istuu hyvin. Omaan kapean jalan ja tämä mono on istunut aina asiallisesti. Keskimmäisen soljen ansiosta kantapää pysyy paikoillaan. Vaikka käyttäisi joustavinta etuläppää, niin mono on silti tukeva kaikkiin muihin suuntiin. Monossa joustaa ainoastaan etuläppä. Muilla monoilla on taipumusta joustaa varresta muutenkin kuin eteenpäin. Aikaisemmin Raichleen piti erikseen ostaa Thermoflexx sisäkenkä ja niiden löytäminen oli kiven alla. Nykyisin lämpömuokattavasisäkenkä kuuluu vakiovarusteisiin. Nyt kun vielä osien vaihtamien on tehty helpoksi, niin mikään ei saa minua vaihtamaan monoa toiseen.

-blumi

KRISTALLINKIRKAS AFTERSKIJUOMA

Afterski on monelle tuttu ystävien ja uusien tuttavuuksien kohtaamispaikka. Afterilla käydään läpi päivän tapahtumat ja pohditaan tulevan päivän seikkailuja. Siellä luodaan tärkeitä suhteita ja jos oikein lykästää, niin afterista voi löytää itselleen iloluontoista seuraa, kenties löydät sieltä itsellesi iloisen Irman tai supliikin Jorman.

Seuraavaksi otetaan testiin Felserin vuoristonraikasta ja kristallinkirkasta afterjuomaa. Tuossa Expojen aikaan vierailivat Matti Räty ja AJ Kemppainen kämpilläni. Velikullat olivat juuri tulleet Hintertuxin lumihuippuisilta vuorilta harjoittelemasta ja kaipasivat yösijaa. Siinä illanmittaan katseltiin hieman tulevan kauden ohjelmia ja mieleni alkoi tehdä olutta. Matti sanoi, että siihen janoon löytyisi lääke ja suit sait kaivoi suksibägistään tuontitavaraa. Yllätys oli melkoinen kun lääkelaukusta ilmestyi rusehtavan pullon sijaan lasikantinenlaulukirja, eli tässä tapauksessa Felser. Felser on ehta Itävaltalainen Vodka. Kylkitekstistä voi lukea, jos vielä on ns. kuosissa, että tilavuusprosentteja tuotteesta löytyy 37 ja puoli.

Vodkan valmistus aloitetaan liottamalla vilja veteen ja antamalla sen käydä. Näin saatu rankki tislataan ensin kolonnissa väkiviinan vahvuuteen, ja tämän jälkeen laimentamalla se nautintavahvuuteen. Toisin kuin esimerkiksi konjakkia tai viskiä, vodkaa ei kypsytetä tislauksen jälkeen vaan se on valmista nautittavaksi. Tislaus erottaa aineesta epätoivotut epäpuhtaudet, kuten metanolin ja sikuna-alkoholit. Tislauksen jälkeen tisle laimennetaan veteen, jolloin saadaan 32–47 tilavuusprosenttia alkoholia sisältävää nestettä. Lopuksi neste suodatetaan aktivoidun puuhiilisuodattimen läpi. Tuloksena syntyy vodkaa.

Maku: Aine on täyteläinen, maku on neutraali, puhdas sekä hieman viljainen.
Väri: Väriltään Felser on vodkamaisen kirkas. Siitä pisteet.
Jälkiseuraukset: Nautittuasi pullollisen Felseriä, seuraavana päivänä et välttämättä loista kilpaa auringon kanssa. Tästä ei kirjoittaja kuitenkaan mene takuuseen.

Koko illan kivaa hintaan 5.99 €

Felserillä pitkään iltaan!

-blumi

PITKÄ VIIKONLOPPU

Perussetti on varata laskettelumatka jo hyvissä ajoin ennen talvea. Retken lähestyessä alkaa paniikki lumesta ja puuterista iskemään. Tuleeko sitä lunta vai ei ja onko sitä ylipäänsä ollenkaan siellä minne on menossa. Vaikka kuinka yrittäisi ajoittaa retkeä tilastollisesti oikeaan aikaan tai oikeaan paikkaan, niin säästähän ei kukaan tiedä etukäteen, ei edes Pekka Pouta. Mikä on sen masentavampaa kuin kökkiä rutikuivassa keskuksessa koko loman ajan. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että kolme viikoa lumisateettomassa La Gravessa on elämys jota ei halua toiste kokea. Mikä sitten avuksi? Jos työnantaja on joustava, niin erinomainen tapa varmistaa onnistunut puuterimatka on seurata lumisadetietoja netistä ja viettää pitkä viikonloppu siellä minne valkoinen kulta tippuu.

Viime talvena tein Arto Majavan, Juha Hautsalon ja Mikko Lampisen kanssa juuri vastaavanlaisen retken Alpeille. Kolmikko oli kytännyt kelejä jo jonkin aikaa ja kun sopivat ennusmerkit olivat ilmassa ostimme lentoliput Italiaan, Bergamoon. Erinomaisia paikkoja lentää, jos kohteena ovat alpit, ovat Zurich, Geneve, Munchen, Torino ja Milano. Osta suora lento nyt joka tapauksessa. Riippuu luonnollisesti minne saa nopealla varoitusajalla edulliset liput. Kentältä auto alle ja eikun suunnaksi lumisateiset kylät ja vuoret.

Auto on varsin mahtava väline tällaisella nopealla retkellä. Se mahdollistaa nopean siirtymisen sinne missä lumi on, tai minne se sataa. Jo neljän tunnin ajamisella voi vaihtaa maisemaa ja maata useaan otteeseen. Meidän matkamme suuntautui aluksi Itävaltaan, St Antoniin, missä vietimme muutaman loisteliaan päivän. Täältä siirryimme sateiden perässä Dolomiiteille, Val Gardenaan ja vielä lopuksi sankemman sateen perässä Sveitsiin, Disentikseen. Illat kuluivat katsoessa lumisadetietoja ja siirryttäessä seuraavaan paikkaan. Lunta satoin taivaan täydeltä lähes koko retken ajan ja mikä mahtavinta, itselleni jokainen paikka oli uusi tuttavuus.

Ei kannata olla huolissaan majoituksesta, sillä auto mahdollistaa asumisen hieman etäämmällä keskuksesta. Yösija löytyy etsimällä ja varsin kohtuulisen hintaisia paikkoja on aina tarjolla. Voi olla, että joutuu käymään läpi muutaman majatalon, mutta se kyllä kannattaa.

Vastaavia retkiä voi tehdä talven aikana muutamia tai jopa useita. Perinteinen keskiviikkoilta-sunnuntairetkeily mahdollistaa helposti neljä upeaa ja varmasti puuterintäyteistä laskupäivää, yhden epäonnistuneen, kaljanhuuruisen ja katkeran loman sijaan. Lomapäiviä tuhraantuu vain muutama kokonaisen viikon tai kahden sijaan. Monesti neljä päivää pöllyttelyä riittää oikein hyvin aiheuttamaan virneen naamalle pidemmäksikin aikaa. Yksikin onnistunut puuteripäivä on parempi kuin tyhjä arpa.

-blumi

KELKKAHIIHTO, HELPPOA? NOT!

On sitä tullut hiihdeltyä kaikenlaisilla välineillä ja monin avuin vedettyä itsensä ylös mäen päälle. Kelkkahiito on sellainen laji mikä varmasti kiehtoo monia vapaalaskusta kiinnostuneita. Ajatus mahdollisuudesta ajaa villiin luontoo, valita omat linjat ja kelkalla sitten hurauttaa mäen päälle toteuttamaan laskusuunnitelmat. Siteet kiinni naks naks ja eikun mäkeen. Alas päästyä sama homma toistetaan kerta toisensa jälkeen, miten yksinkertaista. Tässä mielikuva kelkkahiihdosta, millainen se ainakin itselläni oli ennen viime talven amerikanmatkaa. Pari kertaa aikaisemmin oli tullut vedettyä kelkkahiihtoa kotosuomessa Kilpisjärvellä. Kivoja retkiä kaikki tyynni, mutta ei suomessa kelkalla ajaminen aivan vastaa sitä todellisuutta mikä odottaa oikeissa lumisissa paikoissa.

Oleellinen asia kelkkaa valitessa on tela. Lyhyellä telalla ei tee mitään. Mitä pidempi tela sen varmemmin kelkka jaksaa nousta mäkeä ylös. Toinen seikka on paino. Onko kovin vaikea ymmärtää, että kevyellä kelkalla on helpompi työskennellä hötöisessä lumessa. Kolmantena tulee lisävarusteet kuten ohjaustangon päälle tuleva puuterikahva ja korkeampi ohjaustangonvarsi. Yksin tai kaksin ajettaessa on helpompi ohjata kelkkaa, kun on paikka mistä ottaa kiinni. Ajaminen puuterissa tapahtuu pää-asiallisesti painoa siirtämällä puolelta toiselle ei ohjaustankoa kääntämällä. Toinen tärkeä lisäväline on kaasukahva molemmille puolille. Hankalia sivuttaisia nousuja on vaikea tehdä, jos kelkkaa joutuu kaasuttamaan kelkan yli kumartumalla. Tällöin kaikkea painoa ei saa ylärinteen puolelle ja kelkka kiepsahtaa helposti nurin, mahdollisesti koko mäen alas. Tätä on tullut testattua ja voin kertoa että sanomista tulee. Kolmas oleellinen asia on laudan tai suksien pidikkeet. Onko ankeampaa huseerata kahdestaan kelkalla jos hiihtimet kalisevat jatkuvasti toisiinsa ja takertuvat milloin mihinkin. Näillä eväillä pääseekin sitten sujuvasti eteenpäin.

Leffoissa näkee jengin pöllyttelevän kelkoilla puuteria ja heittävän lenkkiä sangen mutkattoman näköisesti. Todellisuudessa vie noin talven verran, että oppii käsittelemään kyseistä aparaattia. Isäntämme Chris Coulter kertoikin, että monet laskijat lähtevät laskemisen sijaan harjoittelemaan pelkästään ajamista, jotta oikeisiin hommiin ryhdyttäessä ongelmia ajamisen suhteen ei tulisi. No meillä ei ollut aikaa lähteä harjoittelemaan vaan oli pakko mennä suorilta käsin kuvaamaan. Kelkat alle ja takamaastoon.

Laskumestoille pääseminen vaatii usein pitkiäkin ajomatkoja. Bear Riverillä, Utahin pohjoisosissa laskumestat sijaitsivat n.30 mailin päässä lodgelta. Siinä saa sitten ajaa naama jäässä, kaasu pohjassa ja vetelät housussa jonkin aikaa. Jokin paikka, joka näyttää olevan aivan vieressä saattaakin olla yllättävän kaukana ja ajettavaa matkaa kertyy. Kun päästään itse pelipaikoille, niin peli ei ole aivan selvää silloinkaan. Vaikka olisi suoraan mäen alla on hyvin mahdollista, että mäen päälle pääsemiseen joutuu tekemään pitkänkin lenkin. Yksinhän kelkkaa ei ajeta ylös, vaan kelkalla tuplataan eli ajetaan kaksin ylös, yksi jalmari kelkan molemmin puolin. Laskujen määrä siis puolittuu sama tien.

No niin sitten asiaan. Lapio on väline, mitä käytetään enemmän kuin kelkkaa. En ollut edes tullut ajatelleeksi kuinka paljon lapiohommia kelkkaillessa tulee tehtyä. Surkeita kelkkamiehiä kun olimme ja kun ajoimme osaavan kelkkamiehen eli Chrisin perässä, niin sen seurauksena kelkka oli vähän väliä jumissa. Chris kun ajoi meidät välillä hyvinkin ahtaisiin paikkoihin. Opetus yksi: Kelkkailijan paras kaveri on kaasu. Tämä on niin totta, mutta kun sitä ei tiedä niin kaasua käyttää hyvin varoen. Tästä johtuen kelkka kaivaa jatkuvasti itsensä penkkiä myöden lumihankeen. Ei siinä auta muu kuin ylös satulasta ja lapio esiin. Sitä joutuu meinaan kaivamaan aika perkeleesti joka kerta kun kelkka hirttää lumeen. Onneksi metrin monttu kelkan ympärille syntyy yhteisvoimin. 300 kiloinen mörssäri ei silti ole kevyttä liikuteltavaa pehmeässä hangessa ja hikoilun määrä on valtava. Opetus kaksi: Älä anna kelkan pysähtyä ellei ole aivan pakko. Liikkeellelähtöön tarvitaan huomattavasti enemmän kaasua kuin kelkan liikkeellä pitämiseen. Opetus kolme: Pysähdy aina alamäen suuntaan jos vain mahdollista. Opetus neljä: Vaikka et luota itseesi kuljettajana, niin luota itseesi. Kelkkaillessa on jatkuvasti ajettava yli omien kykyjen, vain tällä tavalla voi oppia. Opetus viisi: Muista opetus yksi! Opetus kuusi: Tankkaa aina lähtiessä tankki täyteen. Takamaastossa ei kukaan tule sinua auttamaan. Jos olet jossain keskelle ei mitään, niin ainoa apu on oma ja kavereiden apu.

Bear Riverillä ollessamme kelkat jumittuivat päivän aikana vähintään 20 kertaa. Siinä olisi talkkarin työpäivä kevyttä kauraa. Ylämäkeen, alamäkeen, tasaisella tai aivan missä vaan, on aivan varma että kulkuväline jumiutuu hankeen. Jos päivän aikana sai 6 lyhyttä laskua, niin päivä oli onnistunut. Toinen mitä kelkkaillessa pitää lapioida auki tai rakentaa on kelkkaurat eli tiet. Jokapaikassa ei ole mahdollista ajaa hurruuttaa luonnollisia muotoja, vaan teitä pitää tehdä. Coloradossa, Treasure mountainilla tämäkin tuli todettua. Ensin majalle päästäksemme rakensimme kelkkauraa noin rapean kilometrin verran ja samaa latua piti sitten aukaista aina vähän väliä tuulen pakatessa lunta uralle. No ainakin lapio tulee tutuksi jos ei muuta. Välillä tuntui siltä, että itse laskemisesta ei tule mitään, vaan lapiohommat ovat pää-osassa. Niille jotka katsoivat Hiutaleen amerikka jakson, niin voin sanoa, että siinä on lähes kaikki kuvattu laskumateriaali esillä. Siitä jää uupumaan vain yhdet Tuukan ja Chrisin mäet Coloradossa. Joten jos määrää lähtee laskemaan, niin kelkkahiihto ei ole oikea vaihtoehto. Sitten vielä loppuun joitain ajatuksia. Kelkalla pääsee paikkoihin jonne muuten ei ole mahdollista mennä. Jenkeissä, ainakin Utahin seudulla keskuksissa lumi lasketaan samantein loppuun, joten kelkka on miltei ainut keino saada takuuvarmaa puuteria. Kuvatessa se on lähes pakollinen juuri edellisestä syystä. Laskut ovat työn takana ja ne ovat harvassa, mutta sitäkin maukkaampia. Kelkkailu on yllättävän raskasta ja hauis on koetuksella jatkuvasti. Ajoittainen puiden seassa puikkelehtiminen voi mahdollisesti vammauttaa käden tai jalan. Meillä oli lukuisia läheltä piti tilanteita. Reitit ylös täytyy suunnitella niistä paikoista mistä pääsee ja toisinaan on pakko ladata täysiä keskelle ahdasta metsikköä. Viimeisenä, osta iso lapio pitkällä varrella, se helpottaa kaivamista.

-blumi

HYVÄ LASKUTUNTUMA MONOON

Vanhoina “hyvinä” aikoina päti sääntö “mitä jäykempi mono, sitä kovempi jätkä.” Omaan kilpakumparelaskuaikaan omatkin mononi pultattiin sivusta kiinni, jotta etukallistus olisi “oikea” ja monosta saisi jäykän. Totuus on kuitenkin, että jäykkää tarvitsee vain afterissa ja sen jälkeen. Laskutuntumaa monoon haettiin myös foamkengällä. Foam on siis ainetta, jota pursotetaan sisäkengän täytteiden väliin, jossa se sitten “toivottavasti” muokkautuu jalan muotoja hiveleväksi. Edelleen foam on ylivoimainen, jos halutaan aivan jalanmuotoinen sisäkenkä. Mutta tästä päästäänkin tähän päivään, eli hypätään laskettelumonoissa ja mukavuudessa kivikaudelta 2000-luvulle.

Nykypäivää ovat lämpömuokattavat sisäkengät. 15 minuuttia uunissa ja oikea henkilö asettelemaan sisäkenkä jalkaan. Kuumotus on taattu hetken aikaa, mutta siitä se häviää muutamassa minuutissa. Jo näillä sisäkengillä laskutuntuma on aivan toista luokkaa kuin “perus” sisäkengällä. Avainsana kuitenkin laskutuntumaan on lämpömuokattava pohjallinen yhdistettynä lämpömuokattuun sisäkenkään. Olin aikoinani käyttänyt Raichlen Flexxon compia lämpömuokattavalla sisäkengällä. Kaiholla muistelin tätä monoa, kunnes markkinoille ilmestyi jälleen vastaava mono, olin myyty. Aluksi laskin pelkästään monolla jossa oli sisäkenkä muokattu. Sekin jo tuntui erittäin hyvältä verrattuna vanhaan sisäkenkääni. Vanhoista monoista oli kuitenkin hyllynreunalle jäänyt Conformablen pohjallinen, jonka Snyffe oli tehnyt SkiService aikoina. Ajatus lämpömuokattavan sisäkengän ja Conformablen pohjallisen yhdistämisestä sytytti lampun päässä. En ollut koskaan kokeillut vastaavaa sisäkenkää yhdistettynä jalanmuotoiseen pohjalliseen. Torppasin pohjallisen kenkään sisälle ja avot! Parempaa tuntumaa sai hakemalla hakea. Mono käyttäytyi ja käyttäytyy edelleen juurin niin kuin haluan, silti säilyttäen mukavuuden. Mono on tarkka, lämmin ja sitä ei välttämättä tarvitse avata joka laskun välillä. Se on yhdistelmä jota foamkenkä ei ollut koskaan tarjonnut.

Suosittelen lämpimästi!

-blumi

AVALUNG

Hommattiin Tuukan (Terva-Aho) kanssa Avalungit Ranskan reissuun, kun tiedossa oli että Valfrejusissa on ruohopohjaista mäkeä. Tuukka oli aikaisemmalla retkellään joutunut vyöryn vietäväksi juuri Valfrejusissa. Ja mikä nyt näillä retkillä on ollut viime aikoina yhteistä on se, että rinteitä ei juuri kuluteta muuhun kuin siirtymiseen. Avalunghan on tarkoitettu pidentämään lumivyöryyn hautautuneen hapensaantia merkittävästi. Idea on se, että sisäänhengitysilman Avalung ottaa eri kohdasta kuin minne se ohjaa uloshengitysilman. Näin ollen uloshengitysilman lämpö ei sulata lunta pieneltä happitilalta mikä jää hautautuneen kasvojen eteen, jos sellaista jää lainkaan, jä näin ollen happea virtaa lumen läpi ja sitä riittää pidemmäksi aikaa. Avalung siis ohjaa uloshengitysilman selän puolelle. Vyöryyn ei Valfrejusissa jouduttu, joten otin aiheelliseksi tehdä inhimillisen experimentoinnin pyytämällä Tuukkaa ja Perendiä (Mart Perendi) hautaamaan itseni käden syvyyteen lumihankeen. Hengittäminen tapahtui Avalungin läpi.

Ensimmäiset 15 minuuttia ratkaisevat! Noin 93% vyöryynhautautuneista selviää hengissä jos heidät saadaan ulos vyörystä viidentoista minuutin kuluessa. Tämä tietenkin pois lukee ne jotka ovat kuolleet pudottuaan jyrkänteiltä, murskautuneet kiviin tai puihin tai tukehtuneet lumen painoon. Tämän jälkeen mahdollisuus selvitä hengissä tippuu radikaalisti, hengitysilma myrkyttyy hiilidioksidista tai uloshengitysilma jäädyttää lumen, muodostaen kasvojen eteen happealäpäisemättömän pinnan.Usein uhrin paikantamiseen piipparilla avulla menee n. 5min ja ulos kaivamiseen 10-15minuuttia. Useimmat vyöryyn hautautuneet löytyvät n. metrin syvyydestä.

Ajatuksenani oli aluksi testata yleisesti miten Avalungilla pystyy hengittämään lumen alla ja tavoitteenani oli “hengata” haudattuna n. 5 minuuttia. Niinpä lumeen kaivettiin kuoppa jonne asetuin, jonka jälkeen minut “yllättäen” peitettiin. Viisi minuuttia kului leppoisasti, joten ajattelin että antaa ajan kulua. Niin meni kymmenen minuuttia ja viisitoista minuuttia. Tässä kohtaa hengittäminen sujui yhtä mutkattomasti kuin alussakin, mutta kylmyys alkoi olla melkoinen. Vielä muutama minuutti ja kylmä vei voiton. Annoin vinkin kaivuuparille ja he aloittivat työt. Yritin avittaa kaivajia, mutta en pystynyt liikkumaan omatoimisesti senttiäkään. On lähes mahdotonta liikkua jos ei pysty työntämään itseään liikkeelle. Vaikka päälläni ei ollut kuin kädenmitta lunta olin puhtaasti lapiomiesten armoilla.

Aika kuluu käsittämättömän hitaasti lumen alla odottaessa vapautumista. Tuntui siltä kuin ne hetket jolloin Tuukka ja Perendi kaivoivat minua esille olisivat kestäneet paljon kauemmin kuin haudattuna maattu aika. Voin vain kuvitella miltä oikeassa tilanteessa tuntuu. Testi kesti kokonaisuudessaan noin 20minuuttia ja ongelmia hengittämisessä ei ilmennyt missään vaiheessa. Vaikein vaihe tuli tämän jälkeen seuraavana yönä. Tunsin selvää ja voimakasta ahtaanpaikankammoa. En ole koskaan hautautunut vyöryssä, mutta niistäkin hetkistä jolloin olen joutunut vyöryyn ja koko maailma on liikkunut ympärilläni jäi traumoja, joista on ollut vaikea päästä yli. Voin vain kuvitella miltä tuntuu kun joutuu vyöryn hautaamaksi.

On pieni hinta raahata mukana putkiloa, jonka avulla voi venyttää lumessa hautautuneena olemista useilla ratkaisevilla minuuteilla. Jonkin verran Avalung estää laskiessa liikkumista ja putki joka heiluu naaman edessä ei ajatuksena houkuta, mutta toisaalta pelissä on oma henki. Joten laske yhteen.

-blumi

HALUATKO KUVAKULMIIN MUUTOSTA!!!!

Ajettelin kirjoittaa tänne vähän kokemuksiani kypäräkameroista. Toistaiseksi mulla on kokemuksia 3 erilaisesta kamerasta. Ensimmäisen kypäräkameran hommasin 3 tai 4-vuotta sitten ennen matkaa Ranskaan. Oli jo pidemmän aikaa ollut ajatuksena hakea vähän toisenlaista kuvakulmaa hiihtämiseen. Tämä kamera oli joltain nettisivustolta hankittu videokameraan liitettävä, ulkoisella patteripesällä toimiva linssi. Mukana tuli useampi linssi, mutta kuten varmaan voitte hahmottaa, niin ainoa oikea objektiivi tähän tarkoitukseen on laajakulma. Kuvassahan on olennaista, että siinä näkyy horisontti, sen yläpuoli ja laskijan sukset. On vielä bonusta jos kuvaan saa mahtumaan jotain muutakin, kuten kädet tai jopa monot.

Ensimmäinen kamera toimi moitteettomasti aina Japanin retkeen asti, kunnes Karhumaa katkaisi siitä johdot varomattomalla käsittelyllä. Kuvanlaatu oli kohtuullinen ja kuvan koko oli pienellä justeeraamisella suoraan oikea. Kuvasuhde oli väärä, joten siinä oli kaikki säätö mitä tarvitsi. Ongelmia tuotti ulkoinen patteripesä, mikä kuumensi linssiä mikäli kamera ei ollut käytössä. Lumisissa ja kylmissä olosuhteissa tästä ei ole hirveän suurta etua. Linssiin lentävä lumi sulaa ja jäätyy. No good! Toinen ongelma oli kameraliitännäisyys. Kun kameraa joutuu jatkuvasti ottamaan esille repusta ja laittamaan takaisin, niin se hidasti kuvaamista huomattavasti. Kolmas miinus on juuri tästä ulos, sisään tilanteesta johtuva epätietoisuus siitä, että nauhoittaako kamera. Vähänkö siinä palaa käämit, kun on tehnyt upean laskun ja huomaa kuvanneensa laskua edeltäneitä kahvilatunnelmia laskemisen sijaan. Kamera on ollut väärään aikaan päällä. Ei kiva, ei ollenkaan. Neljäs huono puoli oli valtava johtojen määrä. Johdot olivat jatkuvasti solmussa, jos ei keskenään niin viimeistään käyttäjän jäsenissä. Jos ynnää hyvät ja huonot puolet yhteen, niin en ehkä suosittelisi tätä vaihtoehtoa. Hintaa laitteella taisi olla jotakuinkin 400 euroa, joten menee hintahaitarissa keskikastiin.

Toinen laite mitä olen käyttänyt aktiivisemmin on Heron laajakulmakamera. Hero toimii oikein kivasti ja vesitiiviin kotelonsa ansiosta sillä voi vaikka mennä kuvaamaan uppopalloa. Se on näppärä asentaa ja on nopeasti käyttövalmis. Kuvan koko on hieman pieni, mutta jos olette katselleet ohjelmaa, niin olette varmasti nähneet herolla kuvattua materiaalia. Kuva-alue on laaja ja siitä syystä hero on helppo suunnata. Itselläni kamera lepää olkapäällä, sillä heron kokoinen tötterö kypärässä on ensinnäkin ruma ja mielestäni kuvakulma hartialta on parempi. Kolmantena syynä tässä hartiavaihtoehdossa on heron ääniohjattavuus. Kamera ilmoittaa aloittavansa kuvaamisen piippaamalla ja lopettavansa kuvaamisen kolmella piippauksella, yksinkertaista! Pitää vain olla tietoinen siitä, että kamera on asetettu videoasennolle. Muussa tapauksessa tulee itku. Hyvänä puolena on myös se, että kameran saa nopeasti irti ja paikoilleen. Kun tuli tuota edellistäkin kameraa moitittua, niin ei tämäkään ole mitenkään moitteeton. Heron ongelma on nimittäin akkujen kesto. Kamera toimii kahdella 3a:n paristolla ja niiden teho pakkasessa katoaa luvattoman nopeasti. Kameraa joutuukin pitämään lämpimässä kunnes on kuvaushetki. Paristojakaan ei voi vaihtaa lennosta, ilman ja kotelon lämpötilaerojen vuoksi. Linssiä ei meinaan saa huuruttomaksi hetkessä. Alle -5C lämpötiloissa akut väsähtävät luvattoman nopeasti. On meinaan tullut muutama ärräpää heitettyä juuri tästä syystä. Olenkin miettinyt, miten kameraan saisi ulkoisen paristopesän. Tästä tietenkin seuraisi taas johtohelvetti. Kamera kuvaa sd-kortille mikä sekin on upea asia. Tiedostomuoto on .mov mikä ainakin itselläni toimii samantien edittipöydällä. Hintaa laitteella taitaa olla noin 200 euroa, eli hinta laatusuhde on mielestäni kohdallaan.

Kolmas kamera minkä käyttöä olen seurannut on Vio P.O.V. Kamera on hieman kalliimpi noin 700 euroa, mutta näyttää kohtuullisen ammattimaiselta. Kamera on kutakuinkin kompakti, siinä on oma akkupesä/näyttö ja kaukosäädin ja johto, joka johtaa linssiin. Akut kestävät kauan ja kuvanlaatu on kohtuullinen. Se on aika samaa luokkaa kuin Herossa, mitä en ymmärrä hintaeron vuoksi. Kuvaa siis joutuu suurentamaan televisiokäyttöön sopivaksi. Kamerassa on vain yksi johto, mikä tekee siitä mukavan käytettävän. Akkupesä/näyttö/komentokeskus on tosin hieman iso ja jos et omista suurta povaria, niin olet pulassa. Ilman sopivaa taskua Vio on hieman hidas. Karhumaa oli kohtuullisen nopea liikkeissään käyttäessään kameraa viime keväänä, mutta toiselle käyttäjälle kameran suuntaaminen, laitteen käyttöönotto kestivät turhan kauan. Kun tilanteet tulevat ja menevät, niin hitaus ei ole etu. Linssin suuntaaminen on Povin heikkous. Johto vääntää linssiä horisontaalisuunnassa vinoon ja horisonttia onkin vaikea saada suoraan. Jos valmistaja tekisi objektiivikuoresta ovaalin tai vaikka neliskanttisen, olisi kameran suuntaaminen huomattavasti helpompaa, eikä linssin asento muuttuisi kuvatessa. Muutenkin kiinnitysmahdollisuuksia voisi olla enemmän. Nyt kameran saa vain kypärään tai lasisträppiin kiinni, mikä ei mielestäni riitä. Vio on kuitenkin varteenotettava vaihtoehto juuri akkujen kestävyyden, näytön ja kaukosäätimen johdosta. Miinuksena ovat juuri hieman isohko vaikkakin kompakti pääosa ja vaikeasti suunnattava linssiosa. Kamera kuvaa muistikortille ja ainakin itselläni oli ongelmia saada materiaali editoitavaan muotoon.

Ja sokerina pohjalla on Sonyn kypäräkamera. Sen hinta on suolainen, mutta jos kuuluu viimekertaisiin lottovoittajiin niin suosittelen sitä. Se kuvaa hd laatua ja on kuulema hyvä. Voi veljet kun en voittanut. Heh.

Tässä siis hieman mietteitä kypäräkameroista.

-blumi